Tiedän, en ole OIKEASTI köyhä. Minun köyhyyteni on väliaikaista, toivottavasti, ja johtuu siitä, että olen päättänyt investoida kaiken aikani opiskeluun. Henkisen pääoman hankkimiseen. Tässä kerron teille tylsän valitustarinani, joka ei ole kovin surkea, mutta ehkä keskiluokkaiselle ihmiselle mielenkiintoinen kokemus.
Kaikki johtui siitä, että 20-vuotiaana ensimmäistä välivuotta pitävänä luulin, että minun on pakko mennä opiskelemaan. Ja opiskelemaan ihan mitä vain, kunhan pääsisin pois kaupan kassalta.
Taidelukiossa opinto-ohjaus oli tarkoittanut sitä, että joku tyyppi pelifirmasta tuli kertomaan miten siistiä oli tehdä pelejä. Kaverit hakivat TAIKkiin, Muotsikkaan, taidetta taidetta taidetta, missä muodossa tahansa. Itse en oikein tiennyt mitä tehdä, joten hain myös opiskelemaan taidetta taidetta taidetta. Mutta eihän taidekouluihin pääse "läpällä". Tuli välivuosi, tuli kaupan kassa, ja tuli oivallus. Pääsisin lukemaan matikkaa suoraan seiskan keskiarvolla ja M:n todistuksella. Sinne sitten menin.
Heti oli selvää, ettei matikka voinut vähempää kiinnostaa. Analyysin kurssilla meidän vietiin niin kauas konkreettisesta todellisuudesta, etten tajunnut ollenkaan, mikä pointti siinä kaikessa oli. 180 sisäänotetusta selvästi valtaosalla oli jotain muita tulevaisuudensuunnitelmia. Minulla ei, joten käytin muutaman vuoden opiskellen yliopistolla kaikkea, mikä vähänkin liippasi lähelle taidetta ja alkoi eellä: elokuva- ja televisiotutkimusta, estetiikkaa ja espanjaa. Käytin siinä sivussa muutaman opintotukikuukaudenkin vaikka en täysipäiväisesti opiskellutkaan. Paha virhe.
Kolmen vuoden paskaduunin, yliopistohaahuilun ja mitä kummallisempiin pääaineisiin (puheviestintä, anteeksi mitä?) haun jälkeen löysin omani. Ympäristö. Halusin tehdä ympäristöjuttuja. Voisin pelastaa maailman! Saada ehkä hyvän duunin! Jes! Hain opiskelemaan ympäristöekonomiaa, ja pääsin koko kevään paskaduunissalukemisen jälkeen sisään. Aloin ottaa elämän tosissaan.
Tiedän, olisin voinut opiskella nopeammin. Tarkoitus oli kuitenkin valmistua ns. määräajassa, ja siksi luin noin 30 opintopistettä lukuvuodessa, kävin vaihdossa, ekskuilla, ja otin alani tosissaan. Tämä on tätä. Vakavoiduin, masennuin hieman maailman pahuudesta, mutta samalla tunsin suurta ylpeyttä siitä, että nyt olen tekemässä jotain merkityksellistä. Viidentenä vuonna sain palkallisen gradupaikan - pienellä palkalla mutta huhhahhei, kyllä se opiskelijalle kelpaa. Laskeskelin pärjääväni palkalla, vaikka opintotukikuukaudet loppuivat 3 kuukautta ennen projektin rahoituksen loppumista. Saisin varmasti kesätöitä ja graduni olisi valmis ennen kesää. Siitä alkaisi mahtava tulevaisuuteni.
No, töitä ei löytynyt eikä gradukaan valmistunut ihan määräajassa. Kesäkuussa aloin tuntea pientä ahdistusta siitä, mistä rahani saisin. Onneksi taskunpohjalla oli riittävästi sen kuun elämiseen, mutta sitten olisi turvauduttava
TOIMEENTULOTUKEEN.
Apua.
Heinäkuu.
Laitoin hakemukseni pahasti myöhässä mutta sain kuin sainkin ymmärrettävän paperirumban jälkeen käteeni aika kiva summan rahaa. Pidin vähän lomaa. En halunnut huijata, joten en nostellut rahoja pois tililtä ja sen semmoista, mitä tiedän monien sossun vakiasiakkaiden tekevän. Pahin virheeni oli käyttää luottokorttia.
Elokuussa poikaystäväni palasi Kiinan matkalta. Sossu olikin yhtäkkiä sitä mieltä, että KESÄTÖISTÄ noin 1500 euroa käteen saava tyyppi olisi kykeneväinen vastaamaan taloudestamme. No, nälkään ei kuoltu, mutta elämä oli yhtäkkiä kituuttamista, vittumaista, kun... kuka 28-vuotias haluaa elää opiskelijapoikaystävänsä kesätyörahoilla? En minä.
En yhtäkkiä tuntenut olevani vastuussa elämästäni. En normaaliin tapaan tehnyt päätöksiä ruoanlaitosta, minkä takia ruokalaskumme oikeastaan kasvoi. En ostanut bussilippua. Minulla ei ollut rahaa korjata pyörääni, ja omatoiminen korjaaminen ei sujunut ihan niin mallikkaasti. Makasin sängyssä ja tuijotin kattoon. Viikonloppuisin join liikaa halpaaa kaljaa. Olin halvaantunut, vaikken halunnut rahan määrittävän elämääni. Gradunteko ei edennyt, kun tunsin olevani kahlittu, ellen pummaisi poikaystävältäni rahaa. Tulevaisuus - vai ehkä nykyhetki - näyttäytyi minulle lähinnä pelottavana mustana möykkynä, vaikka tiesin, että valmistauduttuani saisin ansiosidonnaista päivärahaa.
En tiedä, miksi pääni käänsi tämän ns. kannustimen päinvastaiseksi. Eikö minun pitäisi haluta valmistua nopeammin, jos tietäisin parin kuukauden päästä saavani rahaa? Jokin siinä sossuhakemusten täyttämisessä teki itsetunnolleni hallaa.
Ehkä ajattelin, että jos tuntisin oloni surkeaksi, sossun tädit huomaisivat virheensä ja antaisivat minulle kamalasti rahaa. Vaikka eihän näin tietenkään tulisi ikinä käymään. Minun pitäisi vain hakea tukea uudestaan. Uudestaan. Kertoa kamalasta tilanteestani. Tässä olen edelleen.
Ainakin suunta on ylös. Rahattomuus tuntuu kuitenkin jatkuvana möykkynä vatsanpohjassa, kun ei ole varaa maksaa yliopistoliikunnan maksua, jotta voisi urheilla, korjata pyörää, ostaa siistejä vaatteita työpaikkahaastatteluun, ostaa edes kirpparilta vaatteita, matkustaa junalla vanhemman luokse, ei mitään. Ei edes ostaa opiskelijalounasta, 2,60.
Vakidyykkauspaikan roskisruuatkin on alettu silpoa ennen roskiinheittämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti